21. marraskuuta vuonna 1965 eräs nuori tyttö ilmestyi televisioruuduille.

Jo alle vuoden kuluttua siitä tämän nuoren laulajattaren nimi oli tuttu Ranskan pienimmässäkin kylässä. Myöhemmin koko maailma seurasi perässä, ja kerrankin voitiin liioittelematta puhua sadusta. Avignonissa, paavien kaupungissa syntyneellä Mireillellä oli 13 pikkusisarusta:
Monique, Christiane, Marie-France, Réjane, kaksoset Régis ja Guy, Roger, Jean-Pierre, Rémy, Simone, Philippe, Béatrice ja Vincent.

Heidän isänsä Roger oli kivenhakkaaja. Tämän suuri haave oli tulla laulajaksi, sillä hänellä oli kaunis tenoriääni. Siihen aikaan perhe asui puisessa mökissä, jonka ovista ja ikkunoista sade ja tuuli tulivat läpi. Se oli suorastaan masentavan ankeaa. Mireillen ollessa 15-vuotias he muuttivat aivan uuteen asuntoon, jossa oli viisi huonetta ja ylellisyyden huippuna pesuhuone.

"Se oli elämäni ihanin päivä", Mireille kertoo. "Pääsin kylpyyn ensimmäistä kertaa! Se oli mahtava tunne..."

Joka aamu rouva Mathieu meni ostoksille ja laski huolellisesti hinnat. Jokainen frangi oli tärkeä, ja Roger Mathieu ansaitsi viikossa vain isänsä myöntämät 200 frangia. Isä oli heidän vaatimattoman perheyrityksensä johtaja. Kaiken kaikkiaan Mathieut saivat kuukaudessa vain noin 1800 frangia, joista täytyi vielä maksaa 190 frangia kuukausivuokraa.

Aina välillä äiti, Marcelle Mathieu, sai päänsärkyä laskiessaan rahoja, etenkin silloin, kun piti ostaa mekko yhdelle lapselle, housut toiselle, kengät kaikille. Esikoisena Mireille sai varsin pian osan velvollisuuksista vastuulleen.

Jokaisessa huoneessa vallitsi täydellinen järjestys, kaikki oli pikkutarkan puhdasta. "Meillä olisi voinut syödä lattialta", myöntää Mireille ihailevasti. Roger Mathieu oli erinomainen työntekijä, joka ei työtä pelännyt. Lomat ja harrastukset olivat sanoja, joiden merkitystä Mathieun perheessä ei tunnettu.
"Lauloin ensimmäistä kertaa julkisesti neljävuotiaana. Se tapahtui jouluna kirkossa, keskiyön messussa."

Kuunnellessaan suuria chanson-tähtiä radiossa ja televisiossa Mireille mietti haluavansa mielellään olla heidän paikallaan. Hän halusi kohdata toisenlaisenkin yleisön kuin perheensä tai koulutoverinsa.

Edith Piaf oli hänen suuri idolinsa. Jo koulussa käsityötunneilla hänen ystävänsä pyysivät häntä laulamaan "La vie en rose". Ottaessaan Mireillen oppilaakseen laulunopettaja Laure Collière muistutti, että Mireille oli valinnut ammatin, johon oli enemmän pyrkijöitä kuin pääsijöitä.

"Laulajan on oltava luja sekä fyysisesti että henkisesti", opettaja sanoi hänelle. "Loppujen lopuksi saatat pikemminkin päätyä puille paljaille kuin Rolls-Roycen takapenkille."

"Niin varmasti", vastasi Mireille, "mutta ilman riskejä ei saavuta mitään, eikö vain?"

Manageri Johnny Stark näki Mireillessä heti uskomattomia kykyjä mutta varoitti silti palkatessaan hänet:

"Älä unohda olevasi aloittelija. Paina kunnolla mieleesi, että minä panen sinut tekemään työtä kuin orja, että en anna sinulle periksi missään, että olen säälimätön. Harkitse, voit vielä kieltäytyä. Jos haluat kuunnella minua, tehdä työtä ja ennen kaikkea suostut siihen, ettet pyri menestykseen liian nopeasti, minä teen sinusta hienon, suuren, todellisen tähden."

Stark tiesi, että mitä tahansa tapahtuisi, Mireille ei antaisi periksi. Hän on taistelija, jolle laulaminen on kaikkea muuta tärkeämpää.

Hän antoi Mireillen kapellimestari Paul Mauriat'n hoiviin, joka opetti tätä olemaan huutamatta laulaessaan. Sitten seurasivat harjoitukset, valokuvaukset, haastattelut, joissa Stark oli aina mukana, sekä opetusta musiikissa, laulussa, tanssissa, ranskassa, englannissa ja myös käytöksessä.

Starkin mukaan Mireillen epätavallisella menestyksellä ja sillä uskomattomalla nopeudella, jolla hän tuli huippukuuluisaksi, ei ollut mitään tekemistä ihmeiden kanssa. Mireille pitää työstä työn itsensä vuoksi.

"Erityisen tärkeinä aikoina, jolloin on vaativia äänityksiä toinen toisensa jälkeen, Mireille nukkuu vain neljä tuntia yössä. Näin teimme esimerkiksi Yhdysvalloissa. Niiden jälkeen hän tietenkin ottaa takaisin syntyneen univajeen. Hartaana uskovaisena hänen mottonsa on: 'työni ja Jumalani'."

Viimein, maaliskuun 15. päivänä 1966, oli Ed Sullivan Show'n harjoitukset. Se on USA:n suosituin viihdeohjelma, jolla on 50 miljoonaa katsojaa. Seuraavana sunnuntaina, ohjelman lähetyksen jälkeen, menestyksestä ei ollut enää epäilystäkään. Koko Amerikka toisti Mireille Mathieun nimeä tämän "Avignonin neidon" äänestä suunniltaan. Sitä seurasivat Las Vegas ja Hollywood... oikea haastatteluiden, puhelinsoittojen ja kutsujen pyörre. New Yorkissa, missä Mireille esiintyi Merv Griffin Show'ssa, hän koki oikean jymymenestyksen.

Mireille laulaa aina rakkaudesta. "Vain lauluissa voin sanoa 'rakastan sinua'", hän tunnustaa. Hän tuo julki romanttisuutensa, joka leimaa häntä siinä missä muitakin ikäisiään tyttöjä. "Lauluni kertovat aina rakkaudesta. Minä pidän niistä sellaisina."

Mireille Mathieu on esiintynyt kaikenlaisille yleisöille kaikissa maissa, ja hänestä pitävät niin yksinkertaiset ihmiset kuin maailman mahtavatkin. Hän on tavannut kaikki hallitsijat ja valtionpäämiehet ja matkustanut maailman ympäri. Johnny Stark sanoi kerran:

"Kaikkein paras olo Mireillellä on loppujen lopuksi esiintymislavalla. Siellä hän on yksin ja rauhassa."

Mireillen mukaan "laulajan elämässä ei ole vain kunniaa ja menestystä. On päiviä, jolloin on pakko lähteä, vaikka ei haluaisi. On hymyiltävä, vaikka sydän pakahtuisi tukahdutetusta surusta. Väsymyskin on unohdettava, sillä esirippu nousee aina. Ei auta, vaikka sydän olisi täynnä epätoivoa, kun täytyy laulaa ilosta. Ei auta, vaikka olisi lamaantunut ramppikuumeesta silloin, kun valonheittimet syttyvät."

Sellainen Mireille on: sydän, joka laulaa, itkee... mutta ennen kaikkea rakastaa.